Videoneuvottelun haasteita ja antia oppimiselle

Eräs suosittu keino etäopiskeluun on videoneuvottelu. Videoneuvottelussa voi vetäjä olla joko opettajana tai ohjaajana. Opettaja vastaa sisällöstä, kun taas ohjaajana itse ryhmällä on päävastuu. Opettajan roolissa ryhmän rooli kutistuu aika pieneksi etenkin suurissa ryhmissä, koska keskustelu suuressa ryhmässä on vaikeaa. Ohjaajana ollessa kannattaa suurempi ryhmä jakaa pienryhmiin, jotta keskustelua pystyy helpommin syntymään. Jos ryhmien keskusteluantia halutaan jakaa koko ryhmälle, voitaisiin kustakin pienryhmästä valita joku esittelemään pienryhmän keskustelua koko ryhmälle.

Kovin isossa ryhmässä kommunikaatio videoneuvottelussa jää helposti aika yksipuoliseksi eli ohjaaja/opettajavetoiseksi. Suuressa ryhmässä ei jokainen osallistuja voi jakaa videota eli jäädään pelkän äänen varaan ja tämä heikentää kommunikaatiota. Mitä vieraampia ryhmän jäsenet ovat toisilleen, sitä tärkeämpää on sanaton viestintä – ilmeet, eleet, ilmapiiri jne. ovat todella tärkeitä, jotta ihmiset voivat kuulostella tilannetta ja muokata viestintätapaansa väärinymmärrysten välttämiseksi. Tekniikan välityksellä kommentoinnin aloittaminen on myös vaikeaa – ilman visuaalista kontaktia ei tiedä, kuka haluaa kommentoida seuraavaksi, jolloin jokainen yleensä jää odottamaan, onko jollain muulla asiaa ennen omaa vuoroaan. Näin ollen kommunikaatio hidastuu ja kommenttien väliin voi jäädä paljonkin ilmaa – ja silti päällekkäisyyksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Toki monessa videoneuvotteluohjelmassa on tapa pyytää puheenvuoroa, mutta harva on kyseistä toimintoa tottunut käyttämään, ja sen käyttö vaatii myös vetäjältä aktiivisen roolin puheenvuorojen jakamiseen.

Ongelmia aiheuttaa myös tekniikan pettäminen tavalla tai toisella – jollakin voi kaatua ohjelma tai peräti koko kone, toisella internet-yhteys tökkii tai katkeaa kokonaan, kolmannella ääni jostain syystä häipyy välillä. Keskustelussa hankaluuksia aiheuttaa myös se, että mikrofonin äänenvoimakkuudet tuntuvat aina vaihtelevan henkilöstä toiseen. Käytännössä siis osan puhe kuuluu aina todella hiljaa ja tietokoneen äänenvoimakkuutta saa säätää lähes täysille ja kun taas seuraava henkilö alkaa puhua, ääni huutaa niin lujasti, että korvissa soi. Kaiuttimien äänenvoimakkuutta saa siis olla koko ajan tarkasti säätämässä ja huomio siirtyy näihin teknisiin ongelmiin itse aiheen sijaan. En tiedä, onko tämän välttämiseksi olemassa jotain helppoa keinoa.

Mielestäni videoneuvottelut toimivat parhaiten erilaisten hyvin strukturoitujen ja informaatiopitoisten tilaisuuksien, kuten kokousten tai luentojen, pitämiseen. Näin etenkin, jos videoneuvotteluun osallistuu paljon ihmisiä. Jos halutaan enemmän keskustelevaa oppimista, on parasta jakaa henkilöt pienryhmiin. Mielestäni tässä vaiheessa henkilöiden tulisi jo tuntea toisiaan aika paljon eli ryhmäytymisen alussa en suosittelisi keskusteluja videoneuvottelun avulla. Mitä paremmin ryhmäläiset tuntevat toisensa, sitä helpompaa kommunikointi myös tekniikan välityksellä on.

Oppimiskirjoitustemme läpikäynnissä ja palautteen annossa käytimme AC- eli Adobe Connect -yhteyttä.  Koska ryhmämme on suuri – yhteensä 24 opiskelijaa sekä ohjaaja – meni tunnin alusta puoli tuntia alkuvalmisteluihin ja sen varmistamiseen, että kaikilla yhteydet toimivat kunnolla. Tämä on juuri niitä haasteita, joita tekniikan käyttö aiheuttaa – viivytyksiä ja erinäisiä ongelmia käytön kanssa. Runsaasta ajankäytöstä huolimatta meillä oli yllä mainittuja ongelmia. Myös itselläni oli kuulemma ääni liian isolla, vaikka kokeilin puhettani connection wizardin avulla ja vaikka puhuin koko ajan samalla normaalilla äänellä. Jouduin siis pienentämään mikrofonin äänenvoimakkuutta.

APE-tunnin AC-yhteydessä olimme ensin suuressa ryhmässä ja ohjaaja esitteli tunnin tarkoituksen. Sen jälkeen meidät jaettiin kuuden hengen ryhmiin ja näissä pienryhmissä esittelimme omat oppimiskäsityksemme ja keskustelimme aiheesta. Pienemmässä ryhmässä keskusteleminen oli helpompaa, mutta silti ainakin omalta kohdalta pelkän äänen varassa oleminen on vaikeaa. En pidä puhelimessakaan puhumisesta edes läheisteni kanssa, joten vähänkään vieraampien ihmisten parissa ei-kasvotusten tapahtuva keskustelu on vaikeaa. Lisäksi osaltani tilannetta vaikeutti se, että olin kotona kahdestaan nelivuotiaan lapseni kanssa. Juuri silloin, kun kerroin oppimiskäsityksestäni tai yritin kommentoida, lapseni tuli tietenkin pölisemään siihen viereen (”Nyt on oivallinen tilaisuus höpistä, kun äiti yrittää puhua!”). Jouduin lopulta lahjonta-linjalle ja annoin lapseni käydä hakemassa itselleen tikkarin sillä ehdolla, että hän sitten on hiljaa syömässä tikkaria. Se auttoi siksi aikaa, kun tikkaria kesti…