Innostunut, teoreettinen ikioppija :)

Opettajan on hyvä tuntea itsensä, jotta pystyy auttamaan muita ihmisiä heidän oppimismatkallaan parhaalla mahdollisella tavalla. Eli koitanpa nyt pohtia, millainen ihminen Kirsi-Maria Hiltunen, tuttavallisemmin Kiiki, oikein onkaan.

Ensimmäisenä mieleeni tulee olevani teoreettinen ihminen, joka on parhaimmillaan ajatellessaan, kirjoittaessaan ja lukiessaan. Monet käytännön asiat ovat minulle vaikeita – paitsi teoriassa :) Teoriassa tiedän paljon, koska luen todella paljon, mutta tiedon vieminen käytännön taidoksi asti on usein vaikeaa. Ehkä se johtuu harjoituksen puutteesta, koska olen pienestä pitäen ollut lukutoukka, tai sitten se on vain ominaisuuteni, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Tuntuu, että käytännön työt vaativat minulta enemmän harjoittelua kuin muilta – käteni eivät vain tahdo totella, vaikka aivot yrittävät. Lisäksi olen aina ollut luonteeltani haaveilija, joten siksikään urakointi ja asioiden sutjakka ja nopea tekeminen ei vain tahdo luonnistua.

Taisi olla vuosi 2006, kun aloitimme mieheni kanssa suuren urakan – siirsimme vanhan 1910-luvulla rakennetun hirsitalon Revonlahdelle ja aloimme tehdä siitä itsellemme kotia Siikajokivarteen. Rakennusprojekti on ollut meille molemmille myös suuri oppimisprojekti, koska olemme käyttäneet – ensimmäistä kertaa elämässämme – vanhoja rakennusperiaatteita ja mahdollisimman paljon aitoja, vanhoja materiaaleja. Urakan alusta lähtien minä olen ottanut roolikseni tiedon etsimisen, lukemisen ja asioiden ymmärtämisen teoriatasolla – paljon olenkin lukenut matkan varrella. Mieheni on ollut vastuussa varsinaisesta tekemisestä ja minä olen ollut näissä käytännön asioissa apurina – ja neuvojana. Sen verran olen ottanut vastuuta myös käytännön asioista, että olen opetellut tekemään vanhoja maaleja, kuten munatemperaa, luuliimamaalia ja kaseiinimaalia, ja lähes kaikki maalausurakat ovatkin olleet minun heiniäni. Urakka on yhä vielä kesken – vanhan materiaalin käyttäminen vaatii aina rutkasti enemmän aikaa ja vaivaa kuin kaupasta uuden hankkiminen – ja matkan varrella olemme oppineet todella paljon paitsi rakentamisesta, myös itsestämme ja toisistamme – ja toisiltamme.

Kuvailisin itseäni myös helposti innostuvaksi persoonaksi, jota kiinnostaa kaikki uusi ja ihmeellinen. Olen innokas oppimaan uusia asioita, etenkin siinä teoriassa, ja olen kiinnostunut oikeastaan lähes kaikesta taivaan ja maan välillä. Kaikenlainen suunnittelu on lähellä sydäntäni. Rakastan opiskelua ja olenkin vuosien varrella kahminut opintoja varmaan jo vähintään kahden yliopistotutkinnon verran. Lukiostani päästyäni minun oli vaikea tietää, mitä haluaisin lähteä lukemaan, koska vaihtoehtoja oli liikaa. Lopulta yliopistossa opiskellessani innostuin aina uusista kursseista ja aineista ja minun oli hyvin vaikea rajoittaa opintojani. Kahmin opintoja sieltä täältä ja hieman tuoltakin. Aloitin opintoni matematiikalta ja innostuin etenkin teoreettisesta matematiikasta niin, että aioin valmistuakin sieltä puolelta. Opiskeltuani kaikenlaista ja ollessani matematiikan seminaarikurssilla (eli lähes valmiina matemaatikkona) päätin kuitenkin vaihtaa tietojenkäsittelytieteen puolelle. Siellä olin innostunut etenkin käyttöliittymäsuunnittelusta ja käytettävyydestä, joissa ajattelin nimenomaan monitieteellisen ja laaja-alaisen opintotaustani olevan eduksi.

Työelämään päästyäni kävin myös paljon erilaisia kursseja ja halusin jatkuvasti tietää ja oppia enemmän kaikesta työhöni liittyvästä. Nokia-urani jälkeen olin jonkin aikaa työttömänä, kuten niin moni muukin. Kun sain tietää tulevasta työttömyydestäni, ensimmäisenä aloin miettimään opintomahdollisuuksia ja menin avoimen yliopiston sivuille tutkimaan tarjontaa. Niinpä löysin itseni pian monikulttuurisuuden approbatur-opintojen parista. Muistan, kuinka jossain vaiheessa näitä opintoja kirjoitin Facebookiin, kuinka rakastan opiskelua ja kuinka toivoisin pystyväni aina vain opiskelemaan ja tekeväni työurani pelkästään opiskellen! Vuoden työrupeaman jälkeen löysin itseni taas opiskelemasta, tällä kertaa näitä opettajan pätevyysopintoja. Ja mukavaa on taas ollut :)

Yhdessä osaamiseen!

Yhteisöllisyys ja ryhmän voima ovat tärkeitä oppimisen kannalta. Mieleenpainuvimpia oppimiskokemuksia saa nimenomaan toimimalla ryhmässä eri tavoin, kuten keskustelemalla ja toisia opettamalla. Ryhmä on vähintään kahden hengen yhteenkuuluva porukka, jolla on jokin yhteinen tavoite, tiedostamaton tai tiedostettu, joskus jopa julkilausuttu.

Ryhmäytymiseen kuuluu Me- ja He-ajattelu. Ryhmädynamiikalla viitataan ryhmän jäsenten välisiin suhteisiin ja kommunikaatioon. Ryhmässä henkilöillä voi olla erilaisia rooleja, kuten johtaja ja sihteeri tai aktivoija ja kuuntelija. Rooli ja identiteetti ovat eri asioita, mutta parhaimmillaan ihminen voi eri rooleissaan ilmentää eri puolia identiteetistään. Vaikeinta on olla roolissa, joka on jollain tavalla täysin vastakkainen henkilön ominaisuuksiin nähden – jos esimerkiksi introvertti yksinpuurtaja joutuu olemaan aktivoiva tiimin vetäjä. Toisaalta henkilön rooli voi vaihtua ryhmän kehittymisen myötä. Henkilö voi aluksi vetäytyä enemmän syrjään ja kuunnella ja kuulostella ryhmää ja ryhmäläisiä, mutta pikku hiljaa ryhmän kehittyessä ottaa itselleen aktiivisempaa roolia.

Ryhmäytymisen alussa ryhmäläiset seuraavat ja analysoivat ohjaajaansa ja hänen käyttäytymistään tarkasti – hänen eleitään, ilmeitään, tapaansa keskustella ja herätellä keskustelua. Tämän tarkkailun ja vuorovaikutuksen seurauksena syntyy hiljalleen ryhmän kulttuuri. Ohjaajalla on siis tärkeä ja aktiivinen rooli ilmapiirin ja ryhmän tulevan vuorovaikutuksen rakentajana. Alkuvaiheessa kannattaa pohtia erilaisia keinoja tutustuttaa ryhmäläiset toisiinsa ja rohkaista jokaista ryhmäläistä osallistumaan ryhmän toimintaan ja kommunikointiin. Ryhmäytymisen onnistuminen vaikuttaa ratkaisevasti oppimiseen. Tähän vaiheeseen kannattaakin käyttää aikaa, koska se palautuu moninkertaisesti myöhemmin takaisin. Erilaisia keinoja ryhmäytymiseen ja tutustumiseen on vaikka kuinka paljon.

Toisessa vaiheessa, kuohuntavaiheessa, opettaja voi saada osakseen kritiikkiä. Tässä vaiheessa on tärkeää, että ohjaaja ottaa kritiikin vastaan rauhallisesti ja muistaa sen kuuluvan osana ryhmäytymiseen. Jos ohjaaja ärtyy saamastaan palautteesta ja kritiikistä, laajenee ärtyminen helposti koko ryhmän tavaksi ottaa vastaan palautetta eli ärtyisyydestä tulee osa ryhmäkulttuuria. Kuohuntavaiheessa ryhmään on usein muotoutunut pienempiä ryhmiä, jotka voivat kilpailla keskenään. Myös ulkopuolisiin ryhmiin verrattuna voi esiintyä kilpailuhenkeä – halutaan olla parempia kuin muut. Ohjaaja voi käyttää tätä kilpailuhenkisyyttä hyväkseen motivoinnissa ja innostamisessa, kunhan muistaa positiivisen hengen, eikä lietso eripuraa ryhmän sisällä.

Sopimusvaiheessa ryhmän jäsenet tuntevat yhteenkuuluvuutta. Ulkoapäin ryhmä voi näyttää sisäänpäin lämpiävältä ja tehottomalta. Riskinä on tässä vaiheessa ryhmäajattelu, jossa jokainen ryhmäläinen pyrkii muokkaamaan omaa näkemystään sen mukaan, mitä luulee muiden ryhmäläisten ajattelevan. Ohjaaja voi pyrkiä vähentämään ryhmäajattelua herättämällä eri tavoin ryhmää ajattelemaan asioiden eri puolia mahdollisimman monipuolisesti. Ohjaaja voi innostaa ryhmää toimimaan huomaamalla ryhmän hyvyyden (”Onpa meillä hyvä porukka!”) ja kannustamalla miettimään keinoja tulla vielä paremmaksi. Tässä vaiheessa voidaan myös tehdä yhteistyötä ulkopuolisten ryhmien kanssa.

Neljännessä vaiheessa ryhmä toimii ja myös tunteiden ilmaiseminen ryhmässä on sallittua. Yksilöt ominaisuuksineen saavat nousta esiin ja kunkin osaamisalueita osataan käyttää hyväksi. Ohjaajalla ei ole enää niin suurta organisointivastuuta, vaan ryhmäläiset ottavat enemmän vastuuta ryhmän toiminnasta. Ryhmä voi epäonnistua, jos ohjaaja tässä vaiheessa jakaa ryhmäläiset sisäpiiriin ja ulkopuolisiin. Viimeisessä eli viidennessä vaiheessa ryhmän toiminta lopetetaan.

Ryhmäytymiseen vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi uusien jäsenten tuleminen ryhmään kesken kaiken. Ohjaajalla on tällöin tärkeä ja vastuullinen rooli saada uudet jäsenet integroitua olemassa olevaan ryhmään niin, etteivät he jää ulkopuolisiksi. Myöskään ohjaajan ei tule jättäytyä ulkopuoliseksi, vaan hänen tulee alusta lähtien olla mukana ja näyttää olevansa ryhmän jäsen.

Ohjaajan ei tule missään vaiheessa alleviivata ryhmäytymisvaihetta, vaikka hän onkin tietoinen kulloinkin vallitsevasta vaiheesta. Ohjaajan täytyy olla tietoinen omasta suhtautumisestaan ryhmään ja pyrkiä viemään ryhmää eteenpäin. Ohjaajan pienimmätkin teot vaikuttavat ratkaisevasti ryhmän toimintaan. Jos ohjaaja huomaa, että asiat eivät etene tai ryhmäytyminen ei edisty, hän voi käyttää erilaisia metodeja ryhmän herättämiseen. Muulloin hän voi keskittyä yhteenkuuluvuuden edistämiseen. Eri ryhmävaiheisiin on olemassa erilaisia väliintulomenetelmiä. Kuohuntavaiheessa voidaan käyttää kuunteluharjoituksia, opiskelijoiden istumapaikkojen ja pienryhmäkokoonpanojen vaihtamista ja roolien vaihtamisharjoituksia. Yhdenmukaisuusvaiheessa voidaan eri tavoin vahvistaa ryhmähenkeä, tarkistaa pelisääntöjä ja käyttää draamaa. Kypsän ryhmätoiminnan vaiheessa ohjaajan kannattaa pysyttäytyä taka-alalla – jos joku toimii, siihen ei kannata sörkkiä. Tehtäväkeskeiset tavoitteet ovat siinä vaiheessa tärkeimpiä. Lopetusvaiheessa voidaan käyttää erilaisia lopetusrituaaleja, todistuksia, juhlia ja tulevaisuuden suunnittelua.

Herättelyä ja koukkuja kehiin!

APE-päivän 6 aiheena oli aktivoiva opetus. Tutkimusten mukaan opiskelijat jaksavat keskittyä pelkkään luentoon 8-9 minuuttia kerrallaan, joten noin kymmenen minuutin välein luennolla kannattaisi olla jotain herättävää ja aktivoivaa. Opetuksen vaihtelevuus on siis tärkeää. Aktivointi viittaa vireystilaan, jonka voi mitata fysiologisesti. Se on siis eri asia kuin motivointi ja motivaatio. Oppimisen, kuten muunkin kognitiivisen suoriutumisen kannalta optimaalinen vireystaso on jossain puolessa välissä – liian matalalla vireystasolla ei tahdo pysyä hereillä, kun taas liian korkealla vireystasolla opiskelija on liian aktiivinen, eikä malta kuunnella ja keskittyä. Opetus ei siis saa myöskään olla liian aktivoivaa ja liikaa stimuloivaa. Kuten kaikessa, tulisi löytää kultainen keskitie.

Aktivoivalla luennolla luennoitsija pyrkii eri tavoilla herättelemään opiskelijoita. Yksinkertaisimmillaan tämä voi tarkoittaa niin mielenkiintoista esitystapaa, joka imaisee kuuntelijat mukaansa. Yleensä tällöin puhutaan tarinan kerronnasta – luento on järjestetty tarinaksi, josta kuuntelijat kiinnostuvat ja haluavat kuulla kaiken tarkasti loppuun asti. Luennolla voi aktivoida myös havainnollistamalla aihetta eri tavoin. Tämä voi tapahtua valaisevien esimerkkien avulla, jotka parhaassa tapauksessa liittyvät läheisesti kuuntelijoiden kokemusmaailmaan. Myös kuvat ja videot elävöittävät luentoa. Kysymysten avulla kuuntelijoita voidaan herätellä pohtimaan aihetta. Luento voidaan myös aloittaa asettamalla jokin herättelevä kysymys, johon kuulijakunnalla ei ole valmista vastausta, mutta johon luennon aikana saadaan näkökulmia ja ehkä jopa vastaus.

Esittäjän valmistautuminen on hyvin tärkeää aktivoinnin kannalta. Esiintyjän varmuus ja asioiden esittely omakohtaisesti ja omalla tavalla tuo esitykseen elävyyttä. Esityksen alkuun kannattaa panostaa – alussa täytyy saada myyty aiheensa ja itsensä kuuntelijakunnalle. Alun täytyy siis olla kiinnostava, ytimekäs ja koukuttava. Luennoitsijaa seurataan hyvin tarkasti, joten kaikki maneerit, käsien liikkeet, ilmeet jne. ovat hyvin tärkeitä. Liikkeillä, ilmeillä ja eleillä saa myös esitykseen elävyyttä. Asioiden alleviivaus ja tuonti henkilökohtaiselle tasolle on yksi keino elävöittää luentoa. Tärkeissä kohdissa voi esimerkiksi kehottaa miettimään jotain lausetta tai ajatusta tyyliin ”Mietipä hetki tätä lausetta”, ”Kiinnittäkää tähän huomiota!” tai ”Kirjoittakaa ylös – tämä on tärkeä asia!”.

Oppilaiden itseohjautuvuuden ohjaaminen on tärkeää, jotta opiskelija itse ottaisi vastuuta oppimisestaan ja löytäisi keinoja motivoitua ja aktivoitua. Motivoitunut opiskelija saa enemmän irti myös esimerkiksi massaluennoista. Itseohjautuvuus tarkoittaa oppijan omaa kykyä hahmottaa omaa oppimiskykyään, oppimispäämääriään ja oppimistavoitteitaan. Oppija ottaa itse vastuun opiskelemisestaan ja ymmärtää oman aktiivisen roolin ja oppimistekojen tärkeyden oppimisen kannalta. Itseohjautuvaksi oppijaksi opitaan vähitellen ja opettaja voi tukea tätä prosessia esimerkiksi käyttämällä monipuolisia opetusmenetelmiä. Tällöin opiskelija oppii itsestään oppijana ja omista oppimistavoistaan ja huomaa hiljalleen, mitkä keinot sopivat parhaiten hänen oppimiselleen.

Opetuskeskustelu on eräs tapa aktivoivan ja pohtivan opetustuokion järjestämiseen. Alla ajatuskartta kyseisestä opetusmenetelmästä. Siihen on koottuna kaikki tärkeimmät asiat liittyen opetuskeskusteluun ja sen järjestämiseen.

Nyt jälkikäteen ajateltuna MO-tehtävämme alussa olisin voinut hieman herätellä ryhmää. Esimerkiksi diojen etsimiseen meni aikaa ja sillä välin olisi voinut vaikka kysäistä, tietävätkö toiset, mikä meidän aiheemme on ja mitä ajatuksia se heissä herättää. Oppia ikä kaikki.

Videoneuvottelun haasteita ja antia oppimiselle

Eräs suosittu keino etäopiskeluun on videoneuvottelu. Videoneuvottelussa voi vetäjä olla joko opettajana tai ohjaajana. Opettaja vastaa sisällöstä, kun taas ohjaajana itse ryhmällä on päävastuu. Opettajan roolissa ryhmän rooli kutistuu aika pieneksi etenkin suurissa ryhmissä, koska keskustelu suuressa ryhmässä on vaikeaa. Ohjaajana ollessa kannattaa suurempi ryhmä jakaa pienryhmiin, jotta keskustelua pystyy helpommin syntymään. Jos ryhmien keskusteluantia halutaan jakaa koko ryhmälle, voitaisiin kustakin pienryhmästä valita joku esittelemään pienryhmän keskustelua koko ryhmälle.

Kovin isossa ryhmässä kommunikaatio videoneuvottelussa jää helposti aika yksipuoliseksi eli ohjaaja/opettajavetoiseksi. Suuressa ryhmässä ei jokainen osallistuja voi jakaa videota eli jäädään pelkän äänen varaan ja tämä heikentää kommunikaatiota. Mitä vieraampia ryhmän jäsenet ovat toisilleen, sitä tärkeämpää on sanaton viestintä – ilmeet, eleet, ilmapiiri jne. ovat todella tärkeitä, jotta ihmiset voivat kuulostella tilannetta ja muokata viestintätapaansa väärinymmärrysten välttämiseksi. Tekniikan välityksellä kommentoinnin aloittaminen on myös vaikeaa – ilman visuaalista kontaktia ei tiedä, kuka haluaa kommentoida seuraavaksi, jolloin jokainen yleensä jää odottamaan, onko jollain muulla asiaa ennen omaa vuoroaan. Näin ollen kommunikaatio hidastuu ja kommenttien väliin voi jäädä paljonkin ilmaa – ja silti päällekkäisyyksiä tapahtuu helpommin kuin kasvotusten. Toki monessa videoneuvotteluohjelmassa on tapa pyytää puheenvuoroa, mutta harva on kyseistä toimintoa tottunut käyttämään, ja sen käyttö vaatii myös vetäjältä aktiivisen roolin puheenvuorojen jakamiseen.

Ongelmia aiheuttaa myös tekniikan pettäminen tavalla tai toisella – jollakin voi kaatua ohjelma tai peräti koko kone, toisella internet-yhteys tökkii tai katkeaa kokonaan, kolmannella ääni jostain syystä häipyy välillä. Keskustelussa hankaluuksia aiheuttaa myös se, että mikrofonin äänenvoimakkuudet tuntuvat aina vaihtelevan henkilöstä toiseen. Käytännössä siis osan puhe kuuluu aina todella hiljaa ja tietokoneen äänenvoimakkuutta saa säätää lähes täysille ja kun taas seuraava henkilö alkaa puhua, ääni huutaa niin lujasti, että korvissa soi. Kaiuttimien äänenvoimakkuutta saa siis olla koko ajan tarkasti säätämässä ja huomio siirtyy näihin teknisiin ongelmiin itse aiheen sijaan. En tiedä, onko tämän välttämiseksi olemassa jotain helppoa keinoa.

Mielestäni videoneuvottelut toimivat parhaiten erilaisten hyvin strukturoitujen ja informaatiopitoisten tilaisuuksien, kuten kokousten tai luentojen, pitämiseen. Näin etenkin, jos videoneuvotteluun osallistuu paljon ihmisiä. Jos halutaan enemmän keskustelevaa oppimista, on parasta jakaa henkilöt pienryhmiin. Mielestäni tässä vaiheessa henkilöiden tulisi jo tuntea toisiaan aika paljon eli ryhmäytymisen alussa en suosittelisi keskusteluja videoneuvottelun avulla. Mitä paremmin ryhmäläiset tuntevat toisensa, sitä helpompaa kommunikointi myös tekniikan välityksellä on.

Oppimiskirjoitustemme läpikäynnissä ja palautteen annossa käytimme AC- eli Adobe Connect -yhteyttä.  Koska ryhmämme on suuri – yhteensä 24 opiskelijaa sekä ohjaaja – meni tunnin alusta puoli tuntia alkuvalmisteluihin ja sen varmistamiseen, että kaikilla yhteydet toimivat kunnolla. Tämä on juuri niitä haasteita, joita tekniikan käyttö aiheuttaa – viivytyksiä ja erinäisiä ongelmia käytön kanssa. Runsaasta ajankäytöstä huolimatta meillä oli yllä mainittuja ongelmia. Myös itselläni oli kuulemma ääni liian isolla, vaikka kokeilin puhettani connection wizardin avulla ja vaikka puhuin koko ajan samalla normaalilla äänellä. Jouduin siis pienentämään mikrofonin äänenvoimakkuutta.

APE-tunnin AC-yhteydessä olimme ensin suuressa ryhmässä ja ohjaaja esitteli tunnin tarkoituksen. Sen jälkeen meidät jaettiin kuuden hengen ryhmiin ja näissä pienryhmissä esittelimme omat oppimiskäsityksemme ja keskustelimme aiheesta. Pienemmässä ryhmässä keskusteleminen oli helpompaa, mutta silti ainakin omalta kohdalta pelkän äänen varassa oleminen on vaikeaa. En pidä puhelimessakaan puhumisesta edes läheisteni kanssa, joten vähänkään vieraampien ihmisten parissa ei-kasvotusten tapahtuva keskustelu on vaikeaa. Lisäksi osaltani tilannetta vaikeutti se, että olin kotona kahdestaan nelivuotiaan lapseni kanssa. Juuri silloin, kun kerroin oppimiskäsityksestäni tai yritin kommentoida, lapseni tuli tietenkin pölisemään siihen viereen (”Nyt on oivallinen tilaisuus höpistä, kun äiti yrittää puhua!”). Jouduin lopulta lahjonta-linjalle ja annoin lapseni käydä hakemassa itselleen tikkarin sillä ehdolla, että hän sitten on hiljaa syömässä tikkaria. Se auttoi siksi aikaa, kun tikkaria kesti…

Motivointia ja innostamista

APE-päivän 4 tiimoilta meidän tulee pohtia opetustilanteen rakentamista: kuinka opetuksesta saadaan motivoivaa ja oppimista tukevaa.

Uusien opiskelijoiden kanssa kannattaa aluksi käyttää hetki aikaa molemminpuoliseen tutustumiseen ja orientointiin, eikä heti hypätä varsinaiseen aineeseen. Luomalla hyvä ja keskusteleva ilmapiiri päästään pitkälle. Opiskelijoita kannattaa rohkaista kyselemään ja pohtimaan asioita, jotta tunneilla saataisiin keskustelua aikaiseksi. Tutustumisen kautta tämä rohkaisu onnistunee parhaiten – jos on jo aukaissut suunsa esitelläkseen itsensä tai vierustoverinsa, on jatkossa pienempi kynnys kysellä.

Jos opiskelijat eivät ole toimineet aikaisemmin samassa ryhmässä eli ryhmä on uusi, ryhmäyttäminen on todella tärkeää. Jos opiskelijat tuntevat olevansa samaa ryhmää, he ovat sitoutuneempia ja motivoituneempia. Ryhmäytymiseen auttaa paitsi muihin opiskelijoihin tutustuminen, myös erilaiset ryhmätehtävät ja yhdessä toimiminen.

Motivaatiota edesauttaa, jos opiskelijat tietävät, mistä kurssissa tai opintokokonaisuudessa on kyse, mitä asioita siellä käsitellään, mitä tehtäviä tehdään ja millä tavalla kurssi arvioidaan. Etukäteisnäkemys tästä kaikesta auttaa orientoitumisessa. Arviointikriteerit tulee olla selkeästi määriteltynä ja kaikkien saatavilla. Opintotehtävät tulee jakaa tasaisesti koko kurssin tai opintokokonaisuuden ajalle, jotteivät ne kasaudu esimerkiksi kurssin/kokonaisuuden loppuun.

Opetuksen alussa, kuten kurssin alussa, olisi hyvä herätellä opiskelijoiden mielenkiinto aihetta kohtaan jollain tavalla. Tämä onnistuu vaikkapa kertomalla jonkin esimerkin, casen, josta tietää, etteivät opiskelijat oman lähtötasonsa pohjalta osaa sitä ratkaista, vaan jäävät pohtimaan ja ihmettelemään. Jos keksii jonkin opiskelijoiden elämää lähellä olevan esimerkin, aina parempi. Tulevilla tunneilla, sitä mukaa kun uutta tietoa karttuu, esimerkkiin on hyvä palata ja keskustella siitä uuden tiedon valossa.

Opiskelijoille voisi antaa jonkin verran mahdollisuuksia vaikuttaa tuntien kulkuun. Tämä onnistuu esimerkiksi kertomalla vaihtoehtoja tehdä jokin asia ja sitten yhdessä päätetään, mikä tavoista sopisi kyseiselle opiskelijaryhmälle parhaiten. Vaihtoehtoina voisi olla saman aiheen käsittely vaikkapa ryhmätöinä, yksilötöinä tai keskusteluryhmissä. Jos käytetään ryhmätöitä tai yksilötöitä, kukin ryhmä/yksilö saisi itse valita aiheensa joko niin, että töille on annettu suuntaviivoja siitä, mitä niiden tulee käsitellä, tai ennalta annetuista rajatuista aiheista. Jos tunneilla käsitellään aiheita, joista opiskelijoilla voisi löytyä heitä askarruttavia esimerkkejä, näitä voisi pyytää lähettämään esimerkiksi sähköpostitse ja sitten näitä esimerkkejä voitaisiin käsitellä yhdessä tunneilla. Yleensäkin erilaisten opetusmenetelmien käyttäminen monipuolisesti motivoi opiskelijoita.

Tärkeimpiä asioita motivoivassa ja innostavassa opettamisessa on tietenkin opettajan oma asenne. Jos opettaja ei jaksa innostua opettamastaan aiheesta, se kyllä vie alamaihin myös sen etukäteen innostuneimman opiskelijankin. Opettajan tulee siis pitää eri tavoin huoli oman itsensä motivoinnista. Tämä lienee helpointa niin, ettei kangistu kaavoihin, vaan käyttämällä erilaisia opetusmetodeja ja keksimällä uusia juttuja. Opettajan kannattaa rohkeasti heittäytyä tunneille ja kokeilla kaikkea erilaista. Aina kaikki ei välttämättä toimi käytännössä, mutta myös opettajaan pätee se, että vain kokeilemalla oppii uutta.

Kuten eräällä tunnilla taululla luki: ” Minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa!” Tietenkään kaikki oppiminen ei voi olla yhtä riemua, vaan oppiminen vaatii myös ponnisteluja ja raatamista, mutta ei ole pahitteeksi, jos välillä on jotain kivaakin ja erilaista oppimista.