Arvioinnin autuutta

APE-päivän 9 aiheena oli arviointi. Arvioinnin avulla opiskelijaa pyritään auttamaan saamaan tarvitsemansa tiedot, taidot ja osaaminen. Itselleni kaikenlainen arviointi on – on aina ollut – aika vaikeaa. Jonkinasteisena täydellisyydentavoittelijana olen itsearvioinnin suhteen todella kriittinen. Mitä enemmän oppii, sitä enemmän ymmärtää tietämättömyydestään ja sitä kriittisemmäksi tulee oman osaamisen suhteen.

Myös muiden tekemisten arviointi on todella vaikeaa. Ehkä tämän takia haaveilenkin matematiikan opettajuudesta, sillä siinä on selkeästi oikeat vastaukset, eikä niin paljoa tulkinnan varaa kuin aineissa, joissa kirjoitetaan esseitä. Toki matematiikassakaan pelkästä oikeasta vastauksesta ei anneta pisteitä, vaan pitemmissä tehtävissä myös itse keinot, joilla vastaukseen on pyritty, täytyy arvioida. Mutta silti arvostelu lienee helpompaa kuin esimerkiksi psykologian esseevastauksessa.

Opettajana auttaa järjestelmällisyys ja asioiden suunnittelu etukäteen. Osaamistavoitteet pitää laatia etukäteen – mitä opiskelijan tulee osata ja miten osaamista arvioidaan. Täytyy muistaa, että opiskelijoita ei arvioida keskenään, vaan arvioidaan aina yksittäistä opiskelijaa laadittujen arviointikriteerien avulla. Arviointikriteerit tulee antaa kirjallisena jo kurssin alussa, jotta opiskelijat osaavat suunnata opiskeluaan ja oppilas oppii myös itse havainnoimaan ja arvioimaan omaa oppimistaan.

Opettajan työssä jatkuva palaute on tärkeää, jotta opiskelijat tietävät missä mennään ja jos täytyy jotain petrata. Täsmäpalaute on tärkeää, jotta oppilas tietää tasan tarkkaan, mistä hän sai palautetta ja jotta hän jatkossa tietää, miten kannattaa toimia. Palautetta ei kannattaisi ainakaan aina antaa suoraan, vaan esittämällä oppilaalle kysymyksiä ja näin kannustaa häntä itseään pohtimaan oma oppimistaan ja suoriutumistaan. Päivittäinen ohjaus, palaute, motivointi, välittäminen ja tukeminen ovat tärkeää. Kurssille asetetut arviointikriteerit täytyy pitää koko ajan mielessä. Ainoastaan lopputentin perusteella ei kannata arviointia tehdä, vaan arvioinnin täytyy olla monipuolista ja kokonaisvaltaista.

Opetuksen suunnittelun kiemuroita

Kahdeksannen APE-päivän aiheena olivat opetussuunnitelmat ja opetuksen suunnittelu. Ammatillisella puolella opettaja on vastuussa suunnitelmien tekemisestä, mikä on sinänsä yllättävää – opetus, sen laatu ja koko sisältö on siis täysin kiinni opettajasta. Perusopetuksen ja lukion puolella opetussuunnitelma tulee opetushallitukselta, joten yksittäiselle opettajalle jää lähinnä mietittäväksi, kuinka hän opettaa. En ollut koskaan ajatellut sitä, että esimerkiksi kirjojen ja kirjallisuuden valinta on opettajan tehtävä. Kirjallisuuden valintaan meneekin varmaan paljon aikaa, koska kirjallisuutta riittää ja joka vuosi tulee lisää.

Ammattitermistön ja -käsitteistön sekä periaatteiden opettaminen on tietenkin todella tärkeää. Aika on kuitenkin rajallinen, joten kannattaa paneutua peruskäsitteistöön ja perusperiaatteisiin, eikä suinkaan yrittää käydä kaikkea mahdollista yksityiskohtaisesti läpi. Tilanteissa tyypilliset ja yksinkertaiset tilanteet ovat tärkeitä etenkin perusopetuksessa. Opetuksen tulisi muodostaa selkeitä kokonaisuuksia.

Nykyään korostetaan enenevässä määrin osaamista ja konkreettisuutta. Pelkkä teorian hallitseminen ja ulkoluku eivät riitä, vaan työharjoitukset ja käytännön tekeminen ovat tärkeitä. Koulutuksen tavoitteenahan on tehdä ammattilaisia työelämää varten. Työelämää ajatellen myös oikean asenteen opettaminen on tärkeää.

Pelkkä opetusteko ei riitä opiskelussa ja tämä pitää kirjata auki myös opetussuunnitelmaan. Opiskelijan tulee voida nähdä, mistä opintojakso koostuu ja minkä verran tunteja on ajateltu käytettävän mihinkin osuuteen. Näin opiskelija pystyy hahmottamaan, että pelkkä lähiopetus ei riitä, vaan tarvitaan myös omaa opiskelua eri muodoissa. Myös opettajan on tärkeää painottaa tätä kurssin alussa, jotta opiskelijat muistavat paneutua kotona tapahtuvaan opiskeluun, eikä kurssin loppuessa tule yllätyksiä.

Toteutussuunnitelma kannattaa tehdä, vaikkei sitä vaadittaisikaan koulussa. Tuntikohtaisessa suunnitelmassa tärkeää on asioiden looginen järjestys sekä vaadittavien suoritusten miettiminen. Toteutussuunnitelma tuo läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta, koska mahdollisissa ongelmatapauksissa oppilaan kanssa voidaan katsoa suunnitelmasta, mitä kaikkea olisikaan pitänyt tehdä, jotta numero olisi parempi. Numeroiden suhteen voi painottaa teoriaa, jotta opiskelija varmasti hallitsee koko kurssin aihealueet. Tällöin harjoituksia voidaan käyttää numeron korottamiseen.

Minulle oli yllätys, että kurssin osasuoritukset eivät vanhene, joten opiskelija voi vielä vaikka vuosienkin päästä haluta suorittaa vanhan kurssin loppuun joitain osasuorituksia jo tehneenä. Opettajaltahan tämä vaatii sitä, että hän pystyy vielä jopa vuosienkin jälkeen läpikäymään saman kurssin osasuoritukset jonkun yksittäisen oppilaan kanssa. Jos tältä haluaa välttyä, kannattaa panostaa motivoimaan oppilaat tekemään kaikki kurssin osasuoritukset ja palauttamaan ne ajallaan.

Tulevaisuudessa opetuksessa painotetaan yhä enenevässä määrin henkilökohtaistamista. Tämä tuo opettajille todella suuria haasteita etenkin nykytilanteessa, jossa opettajia ja muitakin opetusresursseja karsitaan jatkuvasti säästöjä ajatellen. Kuinka opettajan aika riittää opetuksen henkilökohtaistamiseen, jos pelkkä kurssien ja tuntien suunnittelu ja pitäminen vie kaiken ajan ja lähiopetustakin vähennetään koko ajan? Vaarana on, että opettajuudesta tulee elämäntapa, jossa opettaja käyttää kaiken vapaa-aikansakin työtehtävien parissa ja oppilaita ohjaten.

Innostunut, teoreettinen ikioppija :)

Opettajan on hyvä tuntea itsensä, jotta pystyy auttamaan muita ihmisiä heidän oppimismatkallaan parhaalla mahdollisella tavalla. Eli koitanpa nyt pohtia, millainen ihminen Kirsi-Maria Hiltunen, tuttavallisemmin Kiiki, oikein onkaan.

Ensimmäisenä mieleeni tulee olevani teoreettinen ihminen, joka on parhaimmillaan ajatellessaan, kirjoittaessaan ja lukiessaan. Monet käytännön asiat ovat minulle vaikeita – paitsi teoriassa :) Teoriassa tiedän paljon, koska luen todella paljon, mutta tiedon vieminen käytännön taidoksi asti on usein vaikeaa. Ehkä se johtuu harjoituksen puutteesta, koska olen pienestä pitäen ollut lukutoukka, tai sitten se on vain ominaisuuteni, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Tuntuu, että käytännön työt vaativat minulta enemmän harjoittelua kuin muilta – käteni eivät vain tahdo totella, vaikka aivot yrittävät. Lisäksi olen aina ollut luonteeltani haaveilija, joten siksikään urakointi ja asioiden sutjakka ja nopea tekeminen ei vain tahdo luonnistua.

Taisi olla vuosi 2006, kun aloitimme mieheni kanssa suuren urakan – siirsimme vanhan 1910-luvulla rakennetun hirsitalon Revonlahdelle ja aloimme tehdä siitä itsellemme kotia Siikajokivarteen. Rakennusprojekti on ollut meille molemmille myös suuri oppimisprojekti, koska olemme käyttäneet – ensimmäistä kertaa elämässämme – vanhoja rakennusperiaatteita ja mahdollisimman paljon aitoja, vanhoja materiaaleja. Urakan alusta lähtien minä olen ottanut roolikseni tiedon etsimisen, lukemisen ja asioiden ymmärtämisen teoriatasolla – paljon olenkin lukenut matkan varrella. Mieheni on ollut vastuussa varsinaisesta tekemisestä ja minä olen ollut näissä käytännön asioissa apurina – ja neuvojana. Sen verran olen ottanut vastuuta myös käytännön asioista, että olen opetellut tekemään vanhoja maaleja, kuten munatemperaa, luuliimamaalia ja kaseiinimaalia, ja lähes kaikki maalausurakat ovatkin olleet minun heiniäni. Urakka on yhä vielä kesken – vanhan materiaalin käyttäminen vaatii aina rutkasti enemmän aikaa ja vaivaa kuin kaupasta uuden hankkiminen – ja matkan varrella olemme oppineet todella paljon paitsi rakentamisesta, myös itsestämme ja toisistamme – ja toisiltamme.

Kuvailisin itseäni myös helposti innostuvaksi persoonaksi, jota kiinnostaa kaikki uusi ja ihmeellinen. Olen innokas oppimaan uusia asioita, etenkin siinä teoriassa, ja olen kiinnostunut oikeastaan lähes kaikesta taivaan ja maan välillä. Kaikenlainen suunnittelu on lähellä sydäntäni. Rakastan opiskelua ja olenkin vuosien varrella kahminut opintoja varmaan jo vähintään kahden yliopistotutkinnon verran. Lukiostani päästyäni minun oli vaikea tietää, mitä haluaisin lähteä lukemaan, koska vaihtoehtoja oli liikaa. Lopulta yliopistossa opiskellessani innostuin aina uusista kursseista ja aineista ja minun oli hyvin vaikea rajoittaa opintojani. Kahmin opintoja sieltä täältä ja hieman tuoltakin. Aloitin opintoni matematiikalta ja innostuin etenkin teoreettisesta matematiikasta niin, että aioin valmistuakin sieltä puolelta. Opiskeltuani kaikenlaista ja ollessani matematiikan seminaarikurssilla (eli lähes valmiina matemaatikkona) päätin kuitenkin vaihtaa tietojenkäsittelytieteen puolelle. Siellä olin innostunut etenkin käyttöliittymäsuunnittelusta ja käytettävyydestä, joissa ajattelin nimenomaan monitieteellisen ja laaja-alaisen opintotaustani olevan eduksi.

Työelämään päästyäni kävin myös paljon erilaisia kursseja ja halusin jatkuvasti tietää ja oppia enemmän kaikesta työhöni liittyvästä. Nokia-urani jälkeen olin jonkin aikaa työttömänä, kuten niin moni muukin. Kun sain tietää tulevasta työttömyydestäni, ensimmäisenä aloin miettimään opintomahdollisuuksia ja menin avoimen yliopiston sivuille tutkimaan tarjontaa. Niinpä löysin itseni pian monikulttuurisuuden approbatur-opintojen parista. Muistan, kuinka jossain vaiheessa näitä opintoja kirjoitin Facebookiin, kuinka rakastan opiskelua ja kuinka toivoisin pystyväni aina vain opiskelemaan ja tekeväni työurani pelkästään opiskellen! Vuoden työrupeaman jälkeen löysin itseni taas opiskelemasta, tällä kertaa näitä opettajan pätevyysopintoja. Ja mukavaa on taas ollut :)

Yhdessä osaamiseen!

Yhteisöllisyys ja ryhmän voima ovat tärkeitä oppimisen kannalta. Mieleenpainuvimpia oppimiskokemuksia saa nimenomaan toimimalla ryhmässä eri tavoin, kuten keskustelemalla ja toisia opettamalla. Ryhmä on vähintään kahden hengen yhteenkuuluva porukka, jolla on jokin yhteinen tavoite, tiedostamaton tai tiedostettu, joskus jopa julkilausuttu.

Ryhmäytymiseen kuuluu Me- ja He-ajattelu. Ryhmädynamiikalla viitataan ryhmän jäsenten välisiin suhteisiin ja kommunikaatioon. Ryhmässä henkilöillä voi olla erilaisia rooleja, kuten johtaja ja sihteeri tai aktivoija ja kuuntelija. Rooli ja identiteetti ovat eri asioita, mutta parhaimmillaan ihminen voi eri rooleissaan ilmentää eri puolia identiteetistään. Vaikeinta on olla roolissa, joka on jollain tavalla täysin vastakkainen henkilön ominaisuuksiin nähden – jos esimerkiksi introvertti yksinpuurtaja joutuu olemaan aktivoiva tiimin vetäjä. Toisaalta henkilön rooli voi vaihtua ryhmän kehittymisen myötä. Henkilö voi aluksi vetäytyä enemmän syrjään ja kuunnella ja kuulostella ryhmää ja ryhmäläisiä, mutta pikku hiljaa ryhmän kehittyessä ottaa itselleen aktiivisempaa roolia.

Ryhmäytymisen alussa ryhmäläiset seuraavat ja analysoivat ohjaajaansa ja hänen käyttäytymistään tarkasti – hänen eleitään, ilmeitään, tapaansa keskustella ja herätellä keskustelua. Tämän tarkkailun ja vuorovaikutuksen seurauksena syntyy hiljalleen ryhmän kulttuuri. Ohjaajalla on siis tärkeä ja aktiivinen rooli ilmapiirin ja ryhmän tulevan vuorovaikutuksen rakentajana. Alkuvaiheessa kannattaa pohtia erilaisia keinoja tutustuttaa ryhmäläiset toisiinsa ja rohkaista jokaista ryhmäläistä osallistumaan ryhmän toimintaan ja kommunikointiin. Ryhmäytymisen onnistuminen vaikuttaa ratkaisevasti oppimiseen. Tähän vaiheeseen kannattaakin käyttää aikaa, koska se palautuu moninkertaisesti myöhemmin takaisin. Erilaisia keinoja ryhmäytymiseen ja tutustumiseen on vaikka kuinka paljon.

Toisessa vaiheessa, kuohuntavaiheessa, opettaja voi saada osakseen kritiikkiä. Tässä vaiheessa on tärkeää, että ohjaaja ottaa kritiikin vastaan rauhallisesti ja muistaa sen kuuluvan osana ryhmäytymiseen. Jos ohjaaja ärtyy saamastaan palautteesta ja kritiikistä, laajenee ärtyminen helposti koko ryhmän tavaksi ottaa vastaan palautetta eli ärtyisyydestä tulee osa ryhmäkulttuuria. Kuohuntavaiheessa ryhmään on usein muotoutunut pienempiä ryhmiä, jotka voivat kilpailla keskenään. Myös ulkopuolisiin ryhmiin verrattuna voi esiintyä kilpailuhenkeä – halutaan olla parempia kuin muut. Ohjaaja voi käyttää tätä kilpailuhenkisyyttä hyväkseen motivoinnissa ja innostamisessa, kunhan muistaa positiivisen hengen, eikä lietso eripuraa ryhmän sisällä.

Sopimusvaiheessa ryhmän jäsenet tuntevat yhteenkuuluvuutta. Ulkoapäin ryhmä voi näyttää sisäänpäin lämpiävältä ja tehottomalta. Riskinä on tässä vaiheessa ryhmäajattelu, jossa jokainen ryhmäläinen pyrkii muokkaamaan omaa näkemystään sen mukaan, mitä luulee muiden ryhmäläisten ajattelevan. Ohjaaja voi pyrkiä vähentämään ryhmäajattelua herättämällä eri tavoin ryhmää ajattelemaan asioiden eri puolia mahdollisimman monipuolisesti. Ohjaaja voi innostaa ryhmää toimimaan huomaamalla ryhmän hyvyyden (”Onpa meillä hyvä porukka!”) ja kannustamalla miettimään keinoja tulla vielä paremmaksi. Tässä vaiheessa voidaan myös tehdä yhteistyötä ulkopuolisten ryhmien kanssa.

Neljännessä vaiheessa ryhmä toimii ja myös tunteiden ilmaiseminen ryhmässä on sallittua. Yksilöt ominaisuuksineen saavat nousta esiin ja kunkin osaamisalueita osataan käyttää hyväksi. Ohjaajalla ei ole enää niin suurta organisointivastuuta, vaan ryhmäläiset ottavat enemmän vastuuta ryhmän toiminnasta. Ryhmä voi epäonnistua, jos ohjaaja tässä vaiheessa jakaa ryhmäläiset sisäpiiriin ja ulkopuolisiin. Viimeisessä eli viidennessä vaiheessa ryhmän toiminta lopetetaan.

Ryhmäytymiseen vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi uusien jäsenten tuleminen ryhmään kesken kaiken. Ohjaajalla on tällöin tärkeä ja vastuullinen rooli saada uudet jäsenet integroitua olemassa olevaan ryhmään niin, etteivät he jää ulkopuolisiksi. Myöskään ohjaajan ei tule jättäytyä ulkopuoliseksi, vaan hänen tulee alusta lähtien olla mukana ja näyttää olevansa ryhmän jäsen.

Ohjaajan ei tule missään vaiheessa alleviivata ryhmäytymisvaihetta, vaikka hän onkin tietoinen kulloinkin vallitsevasta vaiheesta. Ohjaajan täytyy olla tietoinen omasta suhtautumisestaan ryhmään ja pyrkiä viemään ryhmää eteenpäin. Ohjaajan pienimmätkin teot vaikuttavat ratkaisevasti ryhmän toimintaan. Jos ohjaaja huomaa, että asiat eivät etene tai ryhmäytyminen ei edisty, hän voi käyttää erilaisia metodeja ryhmän herättämiseen. Muulloin hän voi keskittyä yhteenkuuluvuuden edistämiseen. Eri ryhmävaiheisiin on olemassa erilaisia väliintulomenetelmiä. Kuohuntavaiheessa voidaan käyttää kuunteluharjoituksia, opiskelijoiden istumapaikkojen ja pienryhmäkokoonpanojen vaihtamista ja roolien vaihtamisharjoituksia. Yhdenmukaisuusvaiheessa voidaan eri tavoin vahvistaa ryhmähenkeä, tarkistaa pelisääntöjä ja käyttää draamaa. Kypsän ryhmätoiminnan vaiheessa ohjaajan kannattaa pysyttäytyä taka-alalla – jos joku toimii, siihen ei kannata sörkkiä. Tehtäväkeskeiset tavoitteet ovat siinä vaiheessa tärkeimpiä. Lopetusvaiheessa voidaan käyttää erilaisia lopetusrituaaleja, todistuksia, juhlia ja tulevaisuuden suunnittelua.

Herättelyä ja koukkuja kehiin!

APE-päivän 6 aiheena oli aktivoiva opetus. Tutkimusten mukaan opiskelijat jaksavat keskittyä pelkkään luentoon 8-9 minuuttia kerrallaan, joten noin kymmenen minuutin välein luennolla kannattaisi olla jotain herättävää ja aktivoivaa. Opetuksen vaihtelevuus on siis tärkeää. Aktivointi viittaa vireystilaan, jonka voi mitata fysiologisesti. Se on siis eri asia kuin motivointi ja motivaatio. Oppimisen, kuten muunkin kognitiivisen suoriutumisen kannalta optimaalinen vireystaso on jossain puolessa välissä – liian matalalla vireystasolla ei tahdo pysyä hereillä, kun taas liian korkealla vireystasolla opiskelija on liian aktiivinen, eikä malta kuunnella ja keskittyä. Opetus ei siis saa myöskään olla liian aktivoivaa ja liikaa stimuloivaa. Kuten kaikessa, tulisi löytää kultainen keskitie.

Aktivoivalla luennolla luennoitsija pyrkii eri tavoilla herättelemään opiskelijoita. Yksinkertaisimmillaan tämä voi tarkoittaa niin mielenkiintoista esitystapaa, joka imaisee kuuntelijat mukaansa. Yleensä tällöin puhutaan tarinan kerronnasta – luento on järjestetty tarinaksi, josta kuuntelijat kiinnostuvat ja haluavat kuulla kaiken tarkasti loppuun asti. Luennolla voi aktivoida myös havainnollistamalla aihetta eri tavoin. Tämä voi tapahtua valaisevien esimerkkien avulla, jotka parhaassa tapauksessa liittyvät läheisesti kuuntelijoiden kokemusmaailmaan. Myös kuvat ja videot elävöittävät luentoa. Kysymysten avulla kuuntelijoita voidaan herätellä pohtimaan aihetta. Luento voidaan myös aloittaa asettamalla jokin herättelevä kysymys, johon kuulijakunnalla ei ole valmista vastausta, mutta johon luennon aikana saadaan näkökulmia ja ehkä jopa vastaus.

Esittäjän valmistautuminen on hyvin tärkeää aktivoinnin kannalta. Esiintyjän varmuus ja asioiden esittely omakohtaisesti ja omalla tavalla tuo esitykseen elävyyttä. Esityksen alkuun kannattaa panostaa – alussa täytyy saada myyty aiheensa ja itsensä kuuntelijakunnalle. Alun täytyy siis olla kiinnostava, ytimekäs ja koukuttava. Luennoitsijaa seurataan hyvin tarkasti, joten kaikki maneerit, käsien liikkeet, ilmeet jne. ovat hyvin tärkeitä. Liikkeillä, ilmeillä ja eleillä saa myös esitykseen elävyyttä. Asioiden alleviivaus ja tuonti henkilökohtaiselle tasolle on yksi keino elävöittää luentoa. Tärkeissä kohdissa voi esimerkiksi kehottaa miettimään jotain lausetta tai ajatusta tyyliin ”Mietipä hetki tätä lausetta”, ”Kiinnittäkää tähän huomiota!” tai ”Kirjoittakaa ylös – tämä on tärkeä asia!”.

Oppilaiden itseohjautuvuuden ohjaaminen on tärkeää, jotta opiskelija itse ottaisi vastuuta oppimisestaan ja löytäisi keinoja motivoitua ja aktivoitua. Motivoitunut opiskelija saa enemmän irti myös esimerkiksi massaluennoista. Itseohjautuvuus tarkoittaa oppijan omaa kykyä hahmottaa omaa oppimiskykyään, oppimispäämääriään ja oppimistavoitteitaan. Oppija ottaa itse vastuun opiskelemisestaan ja ymmärtää oman aktiivisen roolin ja oppimistekojen tärkeyden oppimisen kannalta. Itseohjautuvaksi oppijaksi opitaan vähitellen ja opettaja voi tukea tätä prosessia esimerkiksi käyttämällä monipuolisia opetusmenetelmiä. Tällöin opiskelija oppii itsestään oppijana ja omista oppimistavoistaan ja huomaa hiljalleen, mitkä keinot sopivat parhaiten hänen oppimiselleen.

Opetuskeskustelu on eräs tapa aktivoivan ja pohtivan opetustuokion järjestämiseen. Alla ajatuskartta kyseisestä opetusmenetelmästä. Siihen on koottuna kaikki tärkeimmät asiat liittyen opetuskeskusteluun ja sen järjestämiseen.

Nyt jälkikäteen ajateltuna MO-tehtävämme alussa olisin voinut hieman herätellä ryhmää. Esimerkiksi diojen etsimiseen meni aikaa ja sillä välin olisi voinut vaikka kysäistä, tietävätkö toiset, mikä meidän aiheemme on ja mitä ajatuksia se heissä herättää. Oppia ikä kaikki.